Tämän luin kertaistumalta. Kirjassa on 184 sivua, ja tarina ja kerronta kantaa sen kevyesti.
Luen yleensä enemmänkin fantasiaa ja scifiä ja varsin vastikään olen alkanut koettamaan suomalaisten kirjailijoiden tuotoksia. Tämä Siskon teos vuodelta 1991 oli mielestäni koskettava kuvaus nuoren pojan rakkaudesta, päättäväisyydestä ja antaumuksellisuudesta perhettään kohtaan. Kirja kuvaa myös äidin ja muiden henkilöiden kohtaamia vaikeuksia ja henkisiä taistoja ja äiti onkin hahmona tässä kuitenkin pääosassa.
Tarina kertoo pienen pojan kasvutarinaa omien hankaluuksiensa kera,
yhdistettynä sota-ajan hankaluuksiin ja moninaisiin lisätaakkoihin. Itse
heittäydyin tunteelliseksi monessa kohden kokiessani sympatiaa
perhettä, poikaa tai vain silloista tilannetta kohtaan.
Löysin kirjasta sekä kyyneleitä että iloa, ja onnistuin taasen hetkeksi
saamaan omat ongelmani hieman mitättömämmiksi verratessani omaa osaani
sota-ajan ihmisten jatkuvaan selviytymiskiertokulkuun. Pidin kerronnasta
ja hahmoista, ne onnistuivat tuomaan minulle kuvan yhdistettyinä
joihinkin tuntemiini ihmisiin. Verrokki-hahmoja, voisin ajatella.
Myös maisemointi, vaikkakin oli hyvin harvasanaista ja ei kuvailevaa, onnistui tuomaan minulle ajatuksen suomalaisesta maalais- ja kaupunkimaisemasta. Tämänkin kaiketi voi laskea saavutukseksi, sillä yleensä maisemointiin tarvitsee enemmän kuvailua. Tosin jos olisin muualta kuin Suomesta kotoisin ja puhe oli pelkästään koivuista ja männyistä, en vielä varmaankaan pääsisi maisemaan käsiksi. Tai jos puhutaan pelkästä torista, niin mielikuva jää kyllä täysin oman kuvittamisen varaan.
Eli jos en tietäisi tuota aikakautta edes jotenkin, ja minulla ei olisi jo valmiiksi olemassa käsitystä, miltä Suomessa on ehkä näyttänyt tuolloin, en luultavasti pääsisi yhtään jyvälle tapahtumapaikkojen ympäristöistä.
Hahmot ovat mukavan eläviä, varsinkin karjalainen nainen on tuomassa mahtavaa piristysruisketta tarinaan topakalla ja hersyvällä elämänotteellaan. Se onkin tarpeen muun ollessa kovin harmaata; Ei kerronnan tähden, vaan koska hahmojen luonne on hieman sisäänpäin sulkeutunut ja varovainen. Kaiketi tämä kuvaa aika paljon yleistä mielikuvaa suomalaisista.
En tiedä, jaksaisinko kyseisen tapaista kirjallisuutta lukea päivät pääksytysten, vaan aika ajoin nämä kyllä maistuvat erityisiltä. Ehkäpä juuri sen harvuuden tähden. Sisko Istanmäki on minulle ennestään täysin tuntematon; kyseisen teoksen löysin joko kirpputorilta tai roskalavalta, en millään muista tarkemmin. En yhtään harmittele, että tämän löydön olen tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti