Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä

Paasilinna on minulle uusi tuttavuus. Olen jostain syystä vältellyt suomalaisia kirjailijoita. En oikein saa kiinni, mikä olisi ollut pohjimmainen syy. Vasta aikuislukioon mentyäni luin tuntemattoman sotilaan.

Suloinen myrkynkeittäjä osasi yllättää ihan mukavasti. Ennakkoasetelmissa suomalaiset kirjailijat asettuvat jonnekin puisevan ja tylsän välimaastoihin, eivätkä sieltä piilostaan pahemmin soittele muuta kuin satunnaista kivirumpua. Mutta hei, Paasilinna onneksi rikkoi taas hieman tuota ennakkoasetelmaa. Suloisessa myrkynkeittäjä tarina kulkee jouhevasti ja helposti seurattavasti sisältäen monia yllättäviä pikku käänteitä.

Aluksi mietin, että onkohan tämä vain tällainen tylsä kuvaus suomalaisesta maaseudusta, mutta juoni kehittyi mukavin annoksin eteenpäin. Henkilöhahmot olivat toimivia, ja niistä löysi todella hyvin sekä suomalaiset piirteet, että myöskin kirjan tarinaa tukevat olemukset. Viisi hahmoa esiteltiin paremmin, tosin muutama tarinaan liittyvän hahmon henkilökuva annettiin myös. Paasilinna onnistuu mielestäni kuvaamaan varsin hyvin hahmojensa, ainakin kolmen laitapuolen kulkijan ja itse myrkynkeittäjän, vanhan everstinnan olemuksen ja sanat tuovat hyvin ilmi sen, miksi hahmot milloinkin mitäkin tekevät.

Kirjan kieli on maanläheistä, ei sisällä kovinkaan paljon mitään sanallisia tehokeinoja. Puheosuudet menevät isoksi osaksi ilman slangia ja ennemmin kertojan kertoessa, mitä suunnilleen on sanottu.

En jaksa nyt enempää puida, mutta kirjana hyvä. Mainiota viihdettä esim. dekkareista pitävälle. Ai niin, ja huumori pitää mainita. Kirjassa on joitain loistavia mustan huumorin pätkiä, tosin nykyinen netinkäyttöni on tehnyt ehkä minusta jäävin kokemaan huumoria tai arvostelemaan sitä. Olen turtunut. Yllättävyys-asetelmien täytyy olla hiottu taitavasti, jotta ne onnistuvat säväyttämään. Paasilinna teki sen muutamassa kohtaa.

Tykkäsin. Tykkää sinäkin. Kirjat on kivoja.

Neil Gaiman, Hämähäkkijumala, koko kirjan lukukokemus.

Ja perään luetun jälkeinen kokemus.

Avasin ja nautiskelin Gaimanin läpi. Vaikka tummanpuhuvuus oli aluksi kosketeltavaa, ennakko-odotukseni jostain syystä manasivat jotain synkempää ja ikävämpää tarinaa. Gaimanhan oli loistava. 

Tarina kirjassa kulkee hyvin. Kohtauksia seuraa mielellään, eikä mieli lähtenyt harhailemaan kovinkaan pahasti lukiessani. Pahaenteisyyttä ja mustia pilviä tarinassa oli, mutta niiden taustalla oleva auringonkehrä taisi olla silti koko ajan tiedossa. Alkupuolella kirja jätti muutamia pelonvärähdyksiä sisälleni. Kieli on rikasta, ja joissain paikoin jopa yllättävääkin. Tosin tässä kohden katsotaan myös paljon suomentajan puolelle, enkä ole päässyt vielä vieraskielisen kirjallisuuden makuun.

Koin niin positiivisen vastaanoton itseltäni Gaimanille, että hänen teoksensa tulevat ajan mittaan kirjahyllylleni. Voin suositella, jos pitää hieman synkempään värittyvästä, ehkä fantasiaksi luokiteltavasta, kirjallisuudesta. 

Tarinassa on tavallinen tilitoimiston työntekijä, joka on hieman luuseri luonnoltaan. Koettaa päästä naimisiin ja sänkyyn erään naisen kanssa. Sitten hän tapaakin isänsä kuoleman jälkeen veljen, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Tuon tapahtuman jälkeen kaikki muuttuu. Mukaan tulee yliluonnollisia kuvioita ja eräänlaisia jumalhahmoja toisesta todellisuudesta. 

Fantasian ja todellisuuden rajoja sheikataan erittäin mukavaksi ja helppolukuiseksi kokemukseksi, joka jättää varsin lempeän jälkimaun. Suuria tunteita ja vuoristoratoja kirja ei minulle suonut, vaan se oli hyväkin. Olen hieman väsynyt totta puhuen massiivisiin eepoksiin, jotka herättävät kaikki tunnot ja saavat itkemään ylpeydestä, naurusta, tai jostakin muusta tuntemuksesta. Gaiman kirjoittaa tarinansa vakaasti ja rauhallisesti, juoni etenee juuri sopivalla temmolla ja kirjaa on ilo ja kevyt lukea. 

Kiitos Neil Gaiman tästä.

Neil Gaiman - Hämähäkkijumala, ennakkoarvio puolen välin kohdalla

Ennakkoarvio unettoman aamuyön johdosta.

Neil Gaiman - Hämähäkkijumala

Jos Terry Pratchettia lukiessaan lukija näkee vihreän keltaiset niityt, jotka avautuvat ihanaan auringonpaisteeseen lukijan itse kulkiessa vihellellen onki olallaan vanhasta puisesta veräjästä lintujen laulun saattelemana, niin Gaimanin lukija katselee häiriintyneesti taakseen, taivasta reunustavat kultaisten sädekehrien lisäksi jokin painostava synkkyys ja pahaenteisyys, onkimato on juuri alkanut syömäänongenkoukkua ja veräjän tilalla on rautainen portti, jonka saranat nitisevät hiljaa muuten äänettömässä maassa.

Tosin nämä kaksi kirjailijaa ovat hankalasti verrattavissa, mutta vertauskuvasta kehkeytyi niin mehevä, etten voinut jättää käyttämättä. Gaimanin tyyli on maanläheisempi, ei niin lyyrinen, mitä Pratchettin. Hän Kertoo tarinaa erittäin hyvin ja suvujasti. Vaikka hän ei olekaan minulle entuudestaan tuttu, niin puolen kirjan kohdalla on nyt tullut jo jonkinlainen tutustuminen.

Tyylillisesti kirja on taattua proosaa. Pieniä pelon elementtejä on ripoteltu mukaan hieman yliluonnolliseen tarinaan ja edessäpäin odottava pahaenteinen maailma on onnistuttu luomaan oikeastaan parilla varsin yksinkertaisella lauseella juuri oikeassa paikassa. Bravo, Gaiman.

Tämän tyylisuunnan edustajat ovat olleet minulle pitkän aikaa kaukaisia kukkuloita, joille en ole viitsinyt lähteä kävelemään. Olen tykännyt olla ennemmin juurikin niissä maisemissa, mitä Pratchett edustaa. On virkistävää lähteä ulos välillä tuulettumaan. Vaikka pilvet olisivatkin vähän pahaenteiset. Kyllä tähän ikään mennessä on jo oppinut hakeutumaan suojaan, jos liian karu ilma tulee.

Niin, enpä ala kuitenkaan avaamaan vielä tässä vaiheessa sen enempää. Tämä oli lähinnä minun turhamaisuuteni purkaus, kun tulin törmänneeksi liian herkulliseen vertauskuvaan. Mutta luenpas nyt ja avaan sitten tuon kirjan.