Sisko Istanmäki - Niin paljon parempi mies

Tämän luin kertaistumalta. Kirjassa on 184 sivua, ja tarina ja kerronta kantaa sen kevyesti.

Luen yleensä enemmänkin fantasiaa ja scifiä ja varsin vastikään olen alkanut koettamaan suomalaisten kirjailijoiden tuotoksia.  Tämä Siskon teos vuodelta 1991 oli mielestäni koskettava kuvaus nuoren pojan rakkaudesta, päättäväisyydestä ja antaumuksellisuudesta perhettään kohtaan. Kirja kuvaa myös äidin ja muiden henkilöiden kohtaamia vaikeuksia ja henkisiä taistoja ja äiti onkin hahmona tässä kuitenkin pääosassa.

Tarina kertoo pienen pojan kasvutarinaa omien hankaluuksiensa kera, yhdistettynä sota-ajan hankaluuksiin ja moninaisiin lisätaakkoihin. Itse heittäydyin tunteelliseksi monessa kohden kokiessani sympatiaa perhettä, poikaa tai vain silloista tilannetta kohtaan.

Löysin kirjasta sekä kyyneleitä että iloa, ja onnistuin taasen hetkeksi saamaan omat ongelmani hieman mitättömämmiksi verratessani omaa osaani sota-ajan ihmisten jatkuvaan selviytymiskiertokulkuun. Pidin kerronnasta ja hahmoista, ne onnistuivat tuomaan minulle kuvan yhdistettyinä joihinkin tuntemiini ihmisiin. Verrokki-hahmoja, voisin ajatella.

Myös maisemointi, vaikkakin oli hyvin harvasanaista ja ei kuvailevaa, onnistui tuomaan minulle ajatuksen suomalaisesta maalais- ja kaupunkimaisemasta. Tämänkin kaiketi voi laskea saavutukseksi, sillä yleensä maisemointiin tarvitsee enemmän kuvailua. Tosin jos olisin muualta kuin Suomesta kotoisin ja puhe oli pelkästään koivuista ja männyistä, en vielä varmaankaan pääsisi maisemaan käsiksi. Tai jos puhutaan pelkästä torista, niin mielikuva jää kyllä täysin oman kuvittamisen varaan.

Eli jos en tietäisi tuota aikakautta edes jotenkin, ja minulla ei olisi jo valmiiksi olemassa käsitystä, miltä Suomessa on ehkä näyttänyt tuolloin, en luultavasti pääsisi yhtään jyvälle tapahtumapaikkojen ympäristöistä.

Hahmot ovat mukavan eläviä, varsinkin karjalainen nainen on tuomassa mahtavaa piristysruisketta tarinaan topakalla ja hersyvällä elämänotteellaan. Se onkin tarpeen muun ollessa kovin harmaata; Ei kerronnan tähden, vaan koska hahmojen luonne on hieman sisäänpäin sulkeutunut ja varovainen. Kaiketi tämä kuvaa aika paljon yleistä mielikuvaa suomalaisista.

En tiedä, jaksaisinko kyseisen tapaista kirjallisuutta lukea päivät pääksytysten, vaan aika ajoin nämä kyllä maistuvat erityisiltä. Ehkäpä juuri sen harvuuden tähden. Sisko Istanmäki on minulle ennestään täysin tuntematon; kyseisen teoksen löysin joko kirpputorilta tai roskalavalta, en millään muista tarkemmin. En yhtään harmittele, että tämän löydön olen tehnyt.

Neil Gaiman - tähtisumua

Sain juuri vietyä loppuun tämän ihanan pienen fantasiamaiseman. Mieleen tulee hieman lastensadut ja esimerkiksi Narnia lentelee jossain lähimaastossa.

Kirjassa on ideana, että erään kylän reunalla on muuri, jonka ainoaa aukkoa kyläläiset taukoamatta vahtivat. Sinne ei saa mennä kukaan, kenellä ei ole oikeasti sinne asiaa. Muurin toisella puolen alkaa haltioiden ja muiden fantasiaolentojen maailma.

Jotkut kohtaukset kirjassa loivat ihanan mielikuvituksellisen maiseman lentävine laivoineen ja varsin luovine tapoineen liikkua tuossa maailmassa. Myös tarinaa kuljettanut pääjuoni oli yllätyksellinen ja toimiva.

Olisin voinut jopa ehkä toivoa kirjan jatkumista ja joidenkin kohtauksien syvempää kuvausta; kuin myös aika ajoin maisemoinnin tarkempaa kuvausta. Toki yritän tyytyä siihen mitä on, eivätkä omat toiveeni tulleet lukemisen aikana kertaakaan esille. Vasta nyt ruotiessa kokemusta huomaan ehkä kaipaavani kirjan maailmaa ja olisin suonut sen jatkuvan vielä; olkootkin hieman satumainen noitineen ja lentotähtineen ja vastaavineen.

Yllättävä elementti oli kohdata muutamassa kohden hieman intiimämpää kanssakäymistä kuvaileva kohtaus, vaan niitä ei tuotu korostuneesti esille, eivätkä ne mielestäni häirinneet satumaailmaa. Tosin niiden olemassaolon voi myös kyseenalaistaa; niiden tuoma lisämauste on vähäinen ja seksuaalisella painotuksellaan rajaa mahdollisia lukijoita ehkä vähemmäksi. Hieman tulee mieleen, että onko lukijakuntaa yritetty tuoda iäkkäämmäksi näillä parilla kohtauksella, koska muun kirjan olemukseen ne minun mielestäni eivät sovi niin hyvin.

Tähtisumussa olisi ollut aineksia pidempään ja vielä harkitummin kirjoitettuun kirjaan, vaan nopeana lukukokemuksena menee näinkin varsin hyvin. Luultavasti Gaimanin suuntaus sarjakuvien puolella näkyy hieman kirjassa, ehkäpä kirjailija on tottunut jättämään osan kuvailusta kuvituksen varaan.
Mene ja tiedä, juuri luin hänestä enemmän ja tulin varovaiseksi, etten ylilöisi kriittisellä saralla. En tiennyt hänen olevan noinkin monipuolinen tuotannoissaan. Gaimanilta löytyy kirjoja, yhteistyö esim. Pratchettin kanssa, sarjakuvia, joihinkin(esim babylon 5) tv-sarjoihin yksittäisten jaksojen käsikirjoituksia ja mies on paljittu monilla fantasia-aiheisilla kirjallisuuspalkinnoilla.

Esimerkiksi juuri tähtisumua on saanut wikipedian mukaan mythopoeic -nimisen palkinnon aikanaan.

Hyvä kirja, ei ehkä aivan sellaista tasoa, mihin olen tottunut esimerkiksi pratchettia lukiessani, vaan tässäkin on varmaan osittaista vaikutusta suomentajalla. Vaikkakin nyt tarkistaessani asian, Tähtisumun suomentaneen Mika Kivimäen jälki näkyy myös hyvin monessa Pratchettin kirjassa. Eli enemmänkin kirjoittajan puolella. Toinen kirjoittajista on täysiverinen kirjailija ja toinen myös sarjakuvataiteilija. Enkä olekaan sattunut lukemaan heidän yhteisteostaan Good Omens. Sen koetankin seuraavaksi löytää käsiini.

Nyt täytyy mennä nukkumaan, vaikka onkin hankala asettua tähän asemaan, jossa Gaimanin iltasatu on jo kerrottu.

Pelastaja, Tommy Tabermann

Tabermannilta tämä on ensimmäinen teos minkä luen. Toki olen hänen runojaan satunnaisesti niiden vastaan tullessa lukenut, vaan en oikeastaan ole syventynyt kertaakaan. Pelastaja-kirjan äärellä syvennyin ainakin jonkin verran.

Hieman olen yllättynyt siitä, minkälaista kieltä ja kielioppia Pelastajassa on. Jollain tavalla olisin odottanut ehkä kirjan olevan kielellisesti taidokkaampi tai leikittelevämpi. Kielikuvia on kyllä käytetty taidokkaasti, vaan osa olisi ehkä voinut olla mielestäni hiotumpaa esilletuontia.

Toisaalta, vertaan tätä nyt mielessäni Arto Paasilinnan kirjoihin, eivätkä nämä kaksi kirjoittajaa tyylillisesti kohtaa. Ainakaan Pelastajan osalta.Ehkä kaipasin huumoria haikeuden sekaan.

Pelastajan ihmiskuvaukset ovat toimivia ja päähahmoon lähtee samaistumaan helposti. Muutkin hahmot ovat toimivia, ja niinkin lyhyeen kirjaan hahmot ovat saaneet päällensä paljon jo kuvaavaa vaatetta. Rikottu kronologinen järjestys tuo vaihtelua, vaan ehkä jo hieman liiankin vapaassa skaalassa tehden kerrontaan hieman sekavuutta.

Tarina etenee silti alusta loppuun, käyden välillä hieman aikajanan ulkopuolella. Kokonaisuus on toimiva, ja tarinassa kulkeva haikean kaunis mielikuva tukee tarinaa ja hahmoja. Rannikkokalastajan elämää ja raskasta arkea suomalaisessa miljöössä, joskus toisen maailmansodan kynnyksellä. Varsin mukava kuvaus.

Aihepiirinä Pelastajan tyylinen kirjallisuus on ollut minulle hieman välttelyä herättävää. Kun käydään haikeissa tunnelmissa läpi läheisten kuolemaa ja kuolemaan ylipäätänsäkin, minussa herää jonkintasoinen vastustus. Kyyneleet. En haluaisi niitä. Tai lohduttomia mielikuvia ihmisen elämän lyhykäisyydestä ja toivon valamisesta vasta kuoleman jälkeen löytyvään onneen. Miksei elämä voisi olla onnea jo elettäessä?

Vaan luin Tabermannin teoksen. Vuodatin lopussa kyyneleet, ja jopa itkinkin hetken. Jotenkin ajatus siitä, kuinka katoava ihmisen elämä on ja kuinka pieniä me lopulta ollaan, on välillä uskomattoman hankala ottaa vastaan. Sen jälkeen monasti tuntuu kaikki tyhjältä.

Tabermann on onneksi jättänyt pelivaraa ja antanut mukaan Toivon. Toivo tuo toivoa, nimensä mukaisesti. Hän on kirjan päähahmo ja jättää mielen alttareille hieman lempeämmät kuvat huomisesta ja elämästä. Hyppäsin mukaan Toivon elämään täysin. Samaistuin ja elin hänen kanssaan ne muutamat tunnit, mitä kirja kesti. Se oli varsin kunniakas elämä ja olen kiitollinen, että sain tietää Toivon maallisen elämän loppupuolen tarinaa. Kiitos siitä Tabermannin elämäntyölle sanojen parissa.

Tällä hetkellä, oltuani kirjasta erossa noin puolisen tuntia, on tyhjä olo. En kaipaa juurikaan mitään, enkä koeta tehdä maailmastani mitenkään viihdyttävämpää. Ehkä jotain pientä silti jäi uupumaan, hyppäsin kirjoittamaan tätä sen verran tarmokkaasti. Halusin, että kokemus on raikkaana mielessäni kirjoittaessani siitä.

Muutamissa kohden koin tarpeen syyttää elämää; paiskautua epätoivoiseen virtaan, jossa elämän tarkoitus on vain satuttaa. Oikeastaan kirjan alkupuoli toimi hieman niin. Kovin monet kohdat toivat mieleen sen, että miten hyvyys ei oikeastaan kannata. Että se ei tuo ihmisille onnea. Onneksi Toivo oli siellä. Kirja onnistui kääntämään nuo fiilikset ja ajatukset toiseen suuntaan.

Kirjan loppu olisi voinut olla mielestäni hieman enemmän mietitty. Ehkä se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ei aivan miellyttänyt minun makuani. Osittain kyllä, vaan osittain siinä oli tottapuhuen hieman liian tylsän ja yksitoikkoisen ikuisuuden lupaava kuvaus. Ainakin nykyiseen makuuni. Ehkäpä jonain tulevaisuuden päivänä tuokin muuttuu.Toisaalta, jonain toisena hetkenä ja eri olotilassa luettuna teksti olisi saattanut jopa kirvoittaa kauniista kielikuvistaan hymyn naamalleni.

Pelastaja on ihan hyvä kirja. Hieman ontuva, ei selvästikään täyttä huomioarvoa saanut kirjailijan/runoilijan elämässä syntymänsä aikaan. Myöskin, Tabermann on kaiketi enemmän runoilija kuin kirjailija ja ne kokonaisuudet, mitä hän on tottunut pyörittämään, eivät ole kaiketi aivan kirjan laajuisia. Oli iloni lukea teos, ja kokeeksi voisin joskus kyllä lukea lisääkin Tabermannin teoksia, ihan vain jo vertaillakseni hieman hänen kirjan kirjoittamistyyliään. Hänellä on paljon kauniita kielikuvia ja varmasti monia vertaukuvia jäi vielä löytämättä lukiessani varsin pikaisesti kirjan kannesta kanteen. Ainakin voisi kuvitella taitavan runoilijan sellaisia käyttävän varsin vapaasti. 

Voin suositella kirjaa. Se on mielestäni hyvä kokemus.

Kaikissa meissä asuu Juha, Juhani Aho: Juha

Kaikissa meissä asuu Juha
-ajatuksia Juhani Ahon Juha -Novellista.

Juhana maailman turuilla tallusteleminen voi olla varsin raskasta touhua. Tosin ulkoapäin seuraavalle ajatustenlukijallehan tilanne kääntyy jo komedian puolelle. Kuinka ne nyt ei saa hölmöä ajatustaan muuttumaan toiseksi ja pohtivat vain typeriä toisen tehdessä siitä taasen omia johtopäätöksiään. Jos olisin Juha, niin koittaisin kyllä laittaa ajatuksilleni sellaisen suunnan, joka ei pitäytyisi siinä tutussa ja turvallisessa toimintamallissa. Joka ei toimi. Onhan se tosiaan helppo ajatella moista. Se, miten asiat toteuttaa onkin sitten eri asia. kyntää sitä samaa vanhaa kaskea ja odottaa vain ihmeitä tapahtuvaksi.

Juhan olemista on pohdittu jo hyvä tovi. Kirjoja kahlaava väestökin puuttui aikanaan Juhan olemukseen. Tosin silloin se tehtiin Shemeikan kautta. Kas kun karjalaiseen ylpeyteen ei sopinut Shemeikan naisseikkailut ja hurvittelut. Vastasihan näihin sitten aikoinaan Juhan kirjoittajakin; Kirjoitti ironisen taustatietotutkimuksen tieteellisine todistuksineen Juhasta hakkaamassa kaskeansa 1. kesäkuuta 1750 ja hukkumisestaan 1751.

Juha tuntuu Suomen historiassa olevan melkoisen runneltu kaveri. Fiktiivisistä Juhista en satu tuntemaan kuin Juhani ahon version, vaikkakin juha pälyilee myös Anni Polvan tiina -tarinoissa. Mitä lie siellä tehnee? Lähteekö lienee verikostolle sielläkin. Ja Juhalle heitetään, ainakin kummelin käsittelyn jälkeen, eteen elämässään hyvin paljon esineitä ja asioita, jotka kirjaimellisesti sattuvat leukaan.

Meta-tasolla vaeltaessa voidaan tarkastella myös Juhani Ahon päähenkilöä leuka-Juhana. Mies on muka tehnyt oikein, soimaa vaan itseään ajatuksissaan. Toisaalta on roistojenkin kunnioittama, toisaalta alistuu äitinsä edessä. Juhan ajatuskuviot lyövät Juhaa leukaan tuon tuostakin, Juhan itsensä sitä edes huomaamatta. Kyllä on taas Juhalle rooli suotu.

Juhaa paiskoo elämässä puhumattomuutensa ja omat oletuksensa. Totuutena pitämänsä asiat paiskautuvat myöhemmin vasten kasvoja näyttäytyen aivan päinvastaisina mitä Juhalle on ensin kerrottu ja mitä hän on ajatellut. Kaiketi kaikissa meissä asuu Juha. Oletuksiinsa elämänsä langat perustava oikeamielisyyttä vaaliva Juha. Jota vastakkainen sukupuoli sitten heittelee miten milloinkin sattuu huvittamaan. Ja Juhahan ottaa vain vastaan sen, mitä maailma antaa. Tekee kaskeaan ja kiroaa osaansa, menettäen järkensä valon. Juhaantumisen voisi ajatella olevan yhteiskunnallinen ilmiö. Tämäkin maa on täynnään Juhia, jotka uskoo vain hyväksi näkemäänsä totuuteen tarkastelematta pahemmin muiden näkökulmia. Joillekin Juhille se on hyväksi. Sillä tietämättömyys voi olla siunauskin. Vaan monasti olisi Juhan hyvä päästä siihen pisteeseen asti, missä hän ymmärtää totuuksia olevan niin monta, kuin on ihmisiäkin. Ja että totuuksien kanssa eläminen on helpointa silloin, kun vain hyväksyy ihmisten totuudet ja jatkaa eteenpäin. Henkilökohtaiset housunkannattimet totuuksien muodossa kun tuppaavat muokkaamaan Juhan käyttäytymistä suuresta miehestä idiootiksi, jolla ei tunnu leikkaavan ylisillä muuta kuin ruostunut sirppi. Sekin ramman kädessä. 

Mitä Juhana olosta voisi sitten ammentaa tosielämän kulkijalle? Onko Juhan ajatusmaailmasta erkaantuminen ja sen tunnistaminen omissa prosesseissaan hyödyllistä pitkällä tähtäimellä. Näin voisi ajatella. Aina tietenkin kaikkea voi ajatella. Ehkä koomisissa piirteissä kulkevat ajatusjuoksut voisi nykypäivän Juha koettaa tunnistaa ja tehdä niistä vaikka näytelmän. Ehkä Juha Hurme onkin päätynyt omaan valintaansa luettuaan Juhan ja tajuttuaan, että tuolla tavalla tästä elämästä ei rakenneta siedettävää. Juha Hurme on kuitenkin vain poikkeus virrassa. Nykypäivän Juha on kuitenkin juuri samanlainen antisankari, mitä Ahon aikoinaan luoma esikuvansa. Se pelastaa naisia heidän väittämistään ongelmista. Uskoo ajatustensa tuomiin harhakuviin siitä, mitä edessään näkee. Tekee jumalattomasti töitä ihan tyhjän takia ja lopulta sitten hymyssä suin heittäytyy koskeen, kun ei enää muutakaan keksi. Juhalle ei tosiaan ole annettu mukavinta osaa tässä maailmassa kannettavaksi.

Annettakoon silti anteeksi kaiken maailman Juhille. On heillä siedettävänä kuitenkin omat Marjansa ja Shemeikkansa. Onhan sekin jo nyt sekopäistä touhua, että kasvattelee lasta vierellään, ja sitä sitten morsiamenaan alkaa pitämään. Vaan nykypäivän Juha taitaa elää keski-ikäisessä miehessä, joka lähtee kalastelemaan nuoruuttaan nuorten neitojen povilta. Antelee niille sitten lahjoja ja itsensä, kun ei oikein muutakaan keksi. Lopulta hyppää junan alle. Voi Juha sinua.

Otan osaa, Juha. Ei ole sinun roolisi helppo. Naiset vain sanelevat päiviesi kulun sinun kasketessa loputonta kukkulaasi. Aina välillä äiyt päästämään kuvitelmasi valloilleen, ja olet monia yhteiskuntaluokkia ylempänä nykyisestäsi. Voi Juha sinua. Uskaltaa sinun pitäisi kertoa nuo ajatuksesi julki, saadaksesi peilipintaa, saadaksesi vaihtoehtoisia näkemyksiä. Vaan mistä Juha nyt voisi ammentaa äkillisen uskalluksen, muuthan siitä pahoittavat mielensä, jos Juha omiansa lähtee kertomaan. Toivottavasti Juha joskus saa kaskensa loppuun. Huoahtaa kukkulan huipulta ja katsoo maisemia ympärillään. Hengittää ilmaa ympärillään, unohtaa Shemeikat ja Marjat ja nauttii elämästään. Ei Juhalle muuta kait voisi toivoa. Unohda Juha jo oletuksesi ja elä tätä elämää.

Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä

Paasilinna on minulle uusi tuttavuus. Olen jostain syystä vältellyt suomalaisia kirjailijoita. En oikein saa kiinni, mikä olisi ollut pohjimmainen syy. Vasta aikuislukioon mentyäni luin tuntemattoman sotilaan.

Suloinen myrkynkeittäjä osasi yllättää ihan mukavasti. Ennakkoasetelmissa suomalaiset kirjailijat asettuvat jonnekin puisevan ja tylsän välimaastoihin, eivätkä sieltä piilostaan pahemmin soittele muuta kuin satunnaista kivirumpua. Mutta hei, Paasilinna onneksi rikkoi taas hieman tuota ennakkoasetelmaa. Suloisessa myrkynkeittäjä tarina kulkee jouhevasti ja helposti seurattavasti sisältäen monia yllättäviä pikku käänteitä.

Aluksi mietin, että onkohan tämä vain tällainen tylsä kuvaus suomalaisesta maaseudusta, mutta juoni kehittyi mukavin annoksin eteenpäin. Henkilöhahmot olivat toimivia, ja niistä löysi todella hyvin sekä suomalaiset piirteet, että myöskin kirjan tarinaa tukevat olemukset. Viisi hahmoa esiteltiin paremmin, tosin muutama tarinaan liittyvän hahmon henkilökuva annettiin myös. Paasilinna onnistuu mielestäni kuvaamaan varsin hyvin hahmojensa, ainakin kolmen laitapuolen kulkijan ja itse myrkynkeittäjän, vanhan everstinnan olemuksen ja sanat tuovat hyvin ilmi sen, miksi hahmot milloinkin mitäkin tekevät.

Kirjan kieli on maanläheistä, ei sisällä kovinkaan paljon mitään sanallisia tehokeinoja. Puheosuudet menevät isoksi osaksi ilman slangia ja ennemmin kertojan kertoessa, mitä suunnilleen on sanottu.

En jaksa nyt enempää puida, mutta kirjana hyvä. Mainiota viihdettä esim. dekkareista pitävälle. Ai niin, ja huumori pitää mainita. Kirjassa on joitain loistavia mustan huumorin pätkiä, tosin nykyinen netinkäyttöni on tehnyt ehkä minusta jäävin kokemaan huumoria tai arvostelemaan sitä. Olen turtunut. Yllättävyys-asetelmien täytyy olla hiottu taitavasti, jotta ne onnistuvat säväyttämään. Paasilinna teki sen muutamassa kohtaa.

Tykkäsin. Tykkää sinäkin. Kirjat on kivoja.

Neil Gaiman, Hämähäkkijumala, koko kirjan lukukokemus.

Ja perään luetun jälkeinen kokemus.

Avasin ja nautiskelin Gaimanin läpi. Vaikka tummanpuhuvuus oli aluksi kosketeltavaa, ennakko-odotukseni jostain syystä manasivat jotain synkempää ja ikävämpää tarinaa. Gaimanhan oli loistava. 

Tarina kirjassa kulkee hyvin. Kohtauksia seuraa mielellään, eikä mieli lähtenyt harhailemaan kovinkaan pahasti lukiessani. Pahaenteisyyttä ja mustia pilviä tarinassa oli, mutta niiden taustalla oleva auringonkehrä taisi olla silti koko ajan tiedossa. Alkupuolella kirja jätti muutamia pelonvärähdyksiä sisälleni. Kieli on rikasta, ja joissain paikoin jopa yllättävääkin. Tosin tässä kohden katsotaan myös paljon suomentajan puolelle, enkä ole päässyt vielä vieraskielisen kirjallisuuden makuun.

Koin niin positiivisen vastaanoton itseltäni Gaimanille, että hänen teoksensa tulevat ajan mittaan kirjahyllylleni. Voin suositella, jos pitää hieman synkempään värittyvästä, ehkä fantasiaksi luokiteltavasta, kirjallisuudesta. 

Tarinassa on tavallinen tilitoimiston työntekijä, joka on hieman luuseri luonnoltaan. Koettaa päästä naimisiin ja sänkyyn erään naisen kanssa. Sitten hän tapaakin isänsä kuoleman jälkeen veljen, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Tuon tapahtuman jälkeen kaikki muuttuu. Mukaan tulee yliluonnollisia kuvioita ja eräänlaisia jumalhahmoja toisesta todellisuudesta. 

Fantasian ja todellisuuden rajoja sheikataan erittäin mukavaksi ja helppolukuiseksi kokemukseksi, joka jättää varsin lempeän jälkimaun. Suuria tunteita ja vuoristoratoja kirja ei minulle suonut, vaan se oli hyväkin. Olen hieman väsynyt totta puhuen massiivisiin eepoksiin, jotka herättävät kaikki tunnot ja saavat itkemään ylpeydestä, naurusta, tai jostakin muusta tuntemuksesta. Gaiman kirjoittaa tarinansa vakaasti ja rauhallisesti, juoni etenee juuri sopivalla temmolla ja kirjaa on ilo ja kevyt lukea. 

Kiitos Neil Gaiman tästä.

Neil Gaiman - Hämähäkkijumala, ennakkoarvio puolen välin kohdalla

Ennakkoarvio unettoman aamuyön johdosta.

Neil Gaiman - Hämähäkkijumala

Jos Terry Pratchettia lukiessaan lukija näkee vihreän keltaiset niityt, jotka avautuvat ihanaan auringonpaisteeseen lukijan itse kulkiessa vihellellen onki olallaan vanhasta puisesta veräjästä lintujen laulun saattelemana, niin Gaimanin lukija katselee häiriintyneesti taakseen, taivasta reunustavat kultaisten sädekehrien lisäksi jokin painostava synkkyys ja pahaenteisyys, onkimato on juuri alkanut syömäänongenkoukkua ja veräjän tilalla on rautainen portti, jonka saranat nitisevät hiljaa muuten äänettömässä maassa.

Tosin nämä kaksi kirjailijaa ovat hankalasti verrattavissa, mutta vertauskuvasta kehkeytyi niin mehevä, etten voinut jättää käyttämättä. Gaimanin tyyli on maanläheisempi, ei niin lyyrinen, mitä Pratchettin. Hän Kertoo tarinaa erittäin hyvin ja suvujasti. Vaikka hän ei olekaan minulle entuudestaan tuttu, niin puolen kirjan kohdalla on nyt tullut jo jonkinlainen tutustuminen.

Tyylillisesti kirja on taattua proosaa. Pieniä pelon elementtejä on ripoteltu mukaan hieman yliluonnolliseen tarinaan ja edessäpäin odottava pahaenteinen maailma on onnistuttu luomaan oikeastaan parilla varsin yksinkertaisella lauseella juuri oikeassa paikassa. Bravo, Gaiman.

Tämän tyylisuunnan edustajat ovat olleet minulle pitkän aikaa kaukaisia kukkuloita, joille en ole viitsinyt lähteä kävelemään. Olen tykännyt olla ennemmin juurikin niissä maisemissa, mitä Pratchett edustaa. On virkistävää lähteä ulos välillä tuulettumaan. Vaikka pilvet olisivatkin vähän pahaenteiset. Kyllä tähän ikään mennessä on jo oppinut hakeutumaan suojaan, jos liian karu ilma tulee.

Niin, enpä ala kuitenkaan avaamaan vielä tässä vaiheessa sen enempää. Tämä oli lähinnä minun turhamaisuuteni purkaus, kun tulin törmänneeksi liian herkulliseen vertauskuvaan. Mutta luenpas nyt ja avaan sitten tuon kirjan.