Pelastaja, Tommy Tabermann

Tabermannilta tämä on ensimmäinen teos minkä luen. Toki olen hänen runojaan satunnaisesti niiden vastaan tullessa lukenut, vaan en oikeastaan ole syventynyt kertaakaan. Pelastaja-kirjan äärellä syvennyin ainakin jonkin verran.

Hieman olen yllättynyt siitä, minkälaista kieltä ja kielioppia Pelastajassa on. Jollain tavalla olisin odottanut ehkä kirjan olevan kielellisesti taidokkaampi tai leikittelevämpi. Kielikuvia on kyllä käytetty taidokkaasti, vaan osa olisi ehkä voinut olla mielestäni hiotumpaa esilletuontia.

Toisaalta, vertaan tätä nyt mielessäni Arto Paasilinnan kirjoihin, eivätkä nämä kaksi kirjoittajaa tyylillisesti kohtaa. Ainakaan Pelastajan osalta.Ehkä kaipasin huumoria haikeuden sekaan.

Pelastajan ihmiskuvaukset ovat toimivia ja päähahmoon lähtee samaistumaan helposti. Muutkin hahmot ovat toimivia, ja niinkin lyhyeen kirjaan hahmot ovat saaneet päällensä paljon jo kuvaavaa vaatetta. Rikottu kronologinen järjestys tuo vaihtelua, vaan ehkä jo hieman liiankin vapaassa skaalassa tehden kerrontaan hieman sekavuutta.

Tarina etenee silti alusta loppuun, käyden välillä hieman aikajanan ulkopuolella. Kokonaisuus on toimiva, ja tarinassa kulkeva haikean kaunis mielikuva tukee tarinaa ja hahmoja. Rannikkokalastajan elämää ja raskasta arkea suomalaisessa miljöössä, joskus toisen maailmansodan kynnyksellä. Varsin mukava kuvaus.

Aihepiirinä Pelastajan tyylinen kirjallisuus on ollut minulle hieman välttelyä herättävää. Kun käydään haikeissa tunnelmissa läpi läheisten kuolemaa ja kuolemaan ylipäätänsäkin, minussa herää jonkintasoinen vastustus. Kyyneleet. En haluaisi niitä. Tai lohduttomia mielikuvia ihmisen elämän lyhykäisyydestä ja toivon valamisesta vasta kuoleman jälkeen löytyvään onneen. Miksei elämä voisi olla onnea jo elettäessä?

Vaan luin Tabermannin teoksen. Vuodatin lopussa kyyneleet, ja jopa itkinkin hetken. Jotenkin ajatus siitä, kuinka katoava ihmisen elämä on ja kuinka pieniä me lopulta ollaan, on välillä uskomattoman hankala ottaa vastaan. Sen jälkeen monasti tuntuu kaikki tyhjältä.

Tabermann on onneksi jättänyt pelivaraa ja antanut mukaan Toivon. Toivo tuo toivoa, nimensä mukaisesti. Hän on kirjan päähahmo ja jättää mielen alttareille hieman lempeämmät kuvat huomisesta ja elämästä. Hyppäsin mukaan Toivon elämään täysin. Samaistuin ja elin hänen kanssaan ne muutamat tunnit, mitä kirja kesti. Se oli varsin kunniakas elämä ja olen kiitollinen, että sain tietää Toivon maallisen elämän loppupuolen tarinaa. Kiitos siitä Tabermannin elämäntyölle sanojen parissa.

Tällä hetkellä, oltuani kirjasta erossa noin puolisen tuntia, on tyhjä olo. En kaipaa juurikaan mitään, enkä koeta tehdä maailmastani mitenkään viihdyttävämpää. Ehkä jotain pientä silti jäi uupumaan, hyppäsin kirjoittamaan tätä sen verran tarmokkaasti. Halusin, että kokemus on raikkaana mielessäni kirjoittaessani siitä.

Muutamissa kohden koin tarpeen syyttää elämää; paiskautua epätoivoiseen virtaan, jossa elämän tarkoitus on vain satuttaa. Oikeastaan kirjan alkupuoli toimi hieman niin. Kovin monet kohdat toivat mieleen sen, että miten hyvyys ei oikeastaan kannata. Että se ei tuo ihmisille onnea. Onneksi Toivo oli siellä. Kirja onnistui kääntämään nuo fiilikset ja ajatukset toiseen suuntaan.

Kirjan loppu olisi voinut olla mielestäni hieman enemmän mietitty. Ehkä se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ei aivan miellyttänyt minun makuani. Osittain kyllä, vaan osittain siinä oli tottapuhuen hieman liian tylsän ja yksitoikkoisen ikuisuuden lupaava kuvaus. Ainakin nykyiseen makuuni. Ehkäpä jonain tulevaisuuden päivänä tuokin muuttuu.Toisaalta, jonain toisena hetkenä ja eri olotilassa luettuna teksti olisi saattanut jopa kirvoittaa kauniista kielikuvistaan hymyn naamalleni.

Pelastaja on ihan hyvä kirja. Hieman ontuva, ei selvästikään täyttä huomioarvoa saanut kirjailijan/runoilijan elämässä syntymänsä aikaan. Myöskin, Tabermann on kaiketi enemmän runoilija kuin kirjailija ja ne kokonaisuudet, mitä hän on tottunut pyörittämään, eivät ole kaiketi aivan kirjan laajuisia. Oli iloni lukea teos, ja kokeeksi voisin joskus kyllä lukea lisääkin Tabermannin teoksia, ihan vain jo vertaillakseni hieman hänen kirjan kirjoittamistyyliään. Hänellä on paljon kauniita kielikuvia ja varmasti monia vertaukuvia jäi vielä löytämättä lukiessani varsin pikaisesti kirjan kannesta kanteen. Ainakin voisi kuvitella taitavan runoilijan sellaisia käyttävän varsin vapaasti. 

Voin suositella kirjaa. Se on mielestäni hyvä kokemus.

Kaikissa meissä asuu Juha, Juhani Aho: Juha

Kaikissa meissä asuu Juha
-ajatuksia Juhani Ahon Juha -Novellista.

Juhana maailman turuilla tallusteleminen voi olla varsin raskasta touhua. Tosin ulkoapäin seuraavalle ajatustenlukijallehan tilanne kääntyy jo komedian puolelle. Kuinka ne nyt ei saa hölmöä ajatustaan muuttumaan toiseksi ja pohtivat vain typeriä toisen tehdessä siitä taasen omia johtopäätöksiään. Jos olisin Juha, niin koittaisin kyllä laittaa ajatuksilleni sellaisen suunnan, joka ei pitäytyisi siinä tutussa ja turvallisessa toimintamallissa. Joka ei toimi. Onhan se tosiaan helppo ajatella moista. Se, miten asiat toteuttaa onkin sitten eri asia. kyntää sitä samaa vanhaa kaskea ja odottaa vain ihmeitä tapahtuvaksi.

Juhan olemista on pohdittu jo hyvä tovi. Kirjoja kahlaava väestökin puuttui aikanaan Juhan olemukseen. Tosin silloin se tehtiin Shemeikan kautta. Kas kun karjalaiseen ylpeyteen ei sopinut Shemeikan naisseikkailut ja hurvittelut. Vastasihan näihin sitten aikoinaan Juhan kirjoittajakin; Kirjoitti ironisen taustatietotutkimuksen tieteellisine todistuksineen Juhasta hakkaamassa kaskeansa 1. kesäkuuta 1750 ja hukkumisestaan 1751.

Juha tuntuu Suomen historiassa olevan melkoisen runneltu kaveri. Fiktiivisistä Juhista en satu tuntemaan kuin Juhani ahon version, vaikkakin juha pälyilee myös Anni Polvan tiina -tarinoissa. Mitä lie siellä tehnee? Lähteekö lienee verikostolle sielläkin. Ja Juhalle heitetään, ainakin kummelin käsittelyn jälkeen, eteen elämässään hyvin paljon esineitä ja asioita, jotka kirjaimellisesti sattuvat leukaan.

Meta-tasolla vaeltaessa voidaan tarkastella myös Juhani Ahon päähenkilöä leuka-Juhana. Mies on muka tehnyt oikein, soimaa vaan itseään ajatuksissaan. Toisaalta on roistojenkin kunnioittama, toisaalta alistuu äitinsä edessä. Juhan ajatuskuviot lyövät Juhaa leukaan tuon tuostakin, Juhan itsensä sitä edes huomaamatta. Kyllä on taas Juhalle rooli suotu.

Juhaa paiskoo elämässä puhumattomuutensa ja omat oletuksensa. Totuutena pitämänsä asiat paiskautuvat myöhemmin vasten kasvoja näyttäytyen aivan päinvastaisina mitä Juhalle on ensin kerrottu ja mitä hän on ajatellut. Kaiketi kaikissa meissä asuu Juha. Oletuksiinsa elämänsä langat perustava oikeamielisyyttä vaaliva Juha. Jota vastakkainen sukupuoli sitten heittelee miten milloinkin sattuu huvittamaan. Ja Juhahan ottaa vain vastaan sen, mitä maailma antaa. Tekee kaskeaan ja kiroaa osaansa, menettäen järkensä valon. Juhaantumisen voisi ajatella olevan yhteiskunnallinen ilmiö. Tämäkin maa on täynnään Juhia, jotka uskoo vain hyväksi näkemäänsä totuuteen tarkastelematta pahemmin muiden näkökulmia. Joillekin Juhille se on hyväksi. Sillä tietämättömyys voi olla siunauskin. Vaan monasti olisi Juhan hyvä päästä siihen pisteeseen asti, missä hän ymmärtää totuuksia olevan niin monta, kuin on ihmisiäkin. Ja että totuuksien kanssa eläminen on helpointa silloin, kun vain hyväksyy ihmisten totuudet ja jatkaa eteenpäin. Henkilökohtaiset housunkannattimet totuuksien muodossa kun tuppaavat muokkaamaan Juhan käyttäytymistä suuresta miehestä idiootiksi, jolla ei tunnu leikkaavan ylisillä muuta kuin ruostunut sirppi. Sekin ramman kädessä. 

Mitä Juhana olosta voisi sitten ammentaa tosielämän kulkijalle? Onko Juhan ajatusmaailmasta erkaantuminen ja sen tunnistaminen omissa prosesseissaan hyödyllistä pitkällä tähtäimellä. Näin voisi ajatella. Aina tietenkin kaikkea voi ajatella. Ehkä koomisissa piirteissä kulkevat ajatusjuoksut voisi nykypäivän Juha koettaa tunnistaa ja tehdä niistä vaikka näytelmän. Ehkä Juha Hurme onkin päätynyt omaan valintaansa luettuaan Juhan ja tajuttuaan, että tuolla tavalla tästä elämästä ei rakenneta siedettävää. Juha Hurme on kuitenkin vain poikkeus virrassa. Nykypäivän Juha on kuitenkin juuri samanlainen antisankari, mitä Ahon aikoinaan luoma esikuvansa. Se pelastaa naisia heidän väittämistään ongelmista. Uskoo ajatustensa tuomiin harhakuviin siitä, mitä edessään näkee. Tekee jumalattomasti töitä ihan tyhjän takia ja lopulta sitten hymyssä suin heittäytyy koskeen, kun ei enää muutakaan keksi. Juhalle ei tosiaan ole annettu mukavinta osaa tässä maailmassa kannettavaksi.

Annettakoon silti anteeksi kaiken maailman Juhille. On heillä siedettävänä kuitenkin omat Marjansa ja Shemeikkansa. Onhan sekin jo nyt sekopäistä touhua, että kasvattelee lasta vierellään, ja sitä sitten morsiamenaan alkaa pitämään. Vaan nykypäivän Juha taitaa elää keski-ikäisessä miehessä, joka lähtee kalastelemaan nuoruuttaan nuorten neitojen povilta. Antelee niille sitten lahjoja ja itsensä, kun ei oikein muutakaan keksi. Lopulta hyppää junan alle. Voi Juha sinua.

Otan osaa, Juha. Ei ole sinun roolisi helppo. Naiset vain sanelevat päiviesi kulun sinun kasketessa loputonta kukkulaasi. Aina välillä äiyt päästämään kuvitelmasi valloilleen, ja olet monia yhteiskuntaluokkia ylempänä nykyisestäsi. Voi Juha sinua. Uskaltaa sinun pitäisi kertoa nuo ajatuksesi julki, saadaksesi peilipintaa, saadaksesi vaihtoehtoisia näkemyksiä. Vaan mistä Juha nyt voisi ammentaa äkillisen uskalluksen, muuthan siitä pahoittavat mielensä, jos Juha omiansa lähtee kertomaan. Toivottavasti Juha joskus saa kaskensa loppuun. Huoahtaa kukkulan huipulta ja katsoo maisemia ympärillään. Hengittää ilmaa ympärillään, unohtaa Shemeikat ja Marjat ja nauttii elämästään. Ei Juhalle muuta kait voisi toivoa. Unohda Juha jo oletuksesi ja elä tätä elämää.