Tabermannilta tämä on ensimmäinen teos minkä luen. Toki olen hänen runojaan satunnaisesti niiden vastaan tullessa lukenut, vaan en oikeastaan ole syventynyt kertaakaan. Pelastaja-kirjan äärellä syvennyin ainakin jonkin verran.
Hieman olen yllättynyt siitä, minkälaista kieltä ja kielioppia Pelastajassa on. Jollain tavalla olisin odottanut ehkä kirjan olevan kielellisesti taidokkaampi tai leikittelevämpi. Kielikuvia on kyllä käytetty taidokkaasti, vaan osa olisi ehkä voinut olla mielestäni hiotumpaa esilletuontia.
Toisaalta, vertaan tätä nyt mielessäni Arto Paasilinnan kirjoihin, eivätkä nämä kaksi kirjoittajaa tyylillisesti kohtaa. Ainakaan Pelastajan osalta.Ehkä kaipasin huumoria haikeuden sekaan.
Pelastajan ihmiskuvaukset ovat toimivia ja päähahmoon lähtee samaistumaan helposti. Muutkin hahmot ovat toimivia, ja niinkin lyhyeen kirjaan hahmot ovat saaneet päällensä paljon jo kuvaavaa vaatetta. Rikottu kronologinen järjestys tuo vaihtelua, vaan ehkä jo hieman liiankin vapaassa skaalassa tehden kerrontaan hieman sekavuutta.
Tarina etenee silti alusta loppuun, käyden välillä hieman aikajanan ulkopuolella. Kokonaisuus on toimiva, ja tarinassa kulkeva haikean kaunis mielikuva tukee tarinaa ja hahmoja. Rannikkokalastajan elämää ja raskasta arkea suomalaisessa miljöössä, joskus toisen maailmansodan kynnyksellä. Varsin mukava kuvaus.
Aihepiirinä Pelastajan tyylinen kirjallisuus on ollut minulle hieman välttelyä herättävää. Kun käydään haikeissa tunnelmissa läpi läheisten kuolemaa ja kuolemaan ylipäätänsäkin, minussa herää jonkintasoinen vastustus. Kyyneleet. En haluaisi niitä. Tai lohduttomia mielikuvia ihmisen elämän lyhykäisyydestä ja toivon valamisesta vasta kuoleman jälkeen löytyvään onneen. Miksei elämä voisi olla onnea jo elettäessä?
Vaan luin Tabermannin teoksen. Vuodatin lopussa kyyneleet, ja jopa itkinkin hetken. Jotenkin ajatus siitä, kuinka katoava ihmisen elämä on ja kuinka pieniä me lopulta ollaan, on välillä uskomattoman hankala ottaa vastaan. Sen jälkeen monasti tuntuu kaikki tyhjältä.
Tabermann on onneksi jättänyt pelivaraa ja antanut mukaan Toivon. Toivo tuo toivoa, nimensä mukaisesti. Hän on kirjan päähahmo ja jättää mielen alttareille hieman lempeämmät kuvat huomisesta ja elämästä. Hyppäsin mukaan Toivon elämään täysin. Samaistuin ja elin hänen kanssaan ne muutamat tunnit, mitä kirja kesti. Se oli varsin kunniakas elämä ja olen kiitollinen, että sain tietää Toivon maallisen elämän loppupuolen tarinaa. Kiitos siitä Tabermannin elämäntyölle sanojen parissa.
Tällä hetkellä, oltuani kirjasta erossa noin puolisen tuntia, on tyhjä olo. En kaipaa juurikaan mitään, enkä koeta tehdä maailmastani mitenkään viihdyttävämpää. Ehkä jotain pientä silti jäi uupumaan, hyppäsin kirjoittamaan tätä sen verran tarmokkaasti. Halusin, että kokemus on raikkaana mielessäni kirjoittaessani siitä.
Muutamissa kohden koin tarpeen syyttää elämää; paiskautua epätoivoiseen virtaan, jossa elämän tarkoitus on vain satuttaa. Oikeastaan kirjan alkupuoli toimi hieman niin. Kovin monet kohdat toivat mieleen sen, että miten hyvyys ei oikeastaan kannata. Että se ei tuo ihmisille onnea. Onneksi Toivo oli siellä. Kirja onnistui kääntämään nuo fiilikset ja ajatukset toiseen suuntaan.
Kirjan loppu olisi voinut olla mielestäni hieman enemmän mietitty. Ehkä se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ei aivan miellyttänyt minun makuani. Osittain kyllä, vaan osittain siinä oli tottapuhuen hieman liian tylsän ja yksitoikkoisen ikuisuuden lupaava kuvaus. Ainakin nykyiseen makuuni. Ehkäpä jonain tulevaisuuden päivänä tuokin muuttuu.Toisaalta, jonain toisena hetkenä ja eri olotilassa luettuna teksti olisi saattanut jopa kirvoittaa kauniista kielikuvistaan hymyn naamalleni.
Pelastaja on ihan hyvä kirja. Hieman ontuva, ei selvästikään täyttä huomioarvoa saanut kirjailijan/runoilijan elämässä syntymänsä aikaan. Myöskin, Tabermann on kaiketi enemmän runoilija kuin kirjailija ja ne kokonaisuudet, mitä hän on tottunut pyörittämään, eivät ole kaiketi aivan kirjan laajuisia. Oli iloni lukea teos, ja kokeeksi voisin joskus kyllä lukea lisääkin Tabermannin teoksia, ihan vain jo vertaillakseni hieman hänen kirjan kirjoittamistyyliään. Hänellä on paljon kauniita kielikuvia ja varmasti monia vertaukuvia jäi vielä löytämättä lukiessani varsin pikaisesti kirjan kannesta kanteen. Ainakin voisi kuvitella taitavan runoilijan sellaisia käyttävän varsin vapaasti.
Voin suositella kirjaa. Se on mielestäni hyvä kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti