Ennakkoarvio unettoman aamuyön johdosta.
Neil Gaiman - Hämähäkkijumala
Jos Terry Pratchettia lukiessaan lukija näkee vihreän keltaiset niityt, jotka avautuvat ihanaan auringonpaisteeseen lukijan itse kulkiessa vihellellen onki olallaan vanhasta puisesta veräjästä lintujen laulun saattelemana, niin Gaimanin lukija katselee häiriintyneesti taakseen, taivasta reunustavat kultaisten sädekehrien lisäksi jokin painostava synkkyys ja pahaenteisyys, onkimato on juuri alkanut syömäänongenkoukkua ja veräjän tilalla on rautainen portti, jonka saranat nitisevät hiljaa muuten äänettömässä maassa.
Tosin nämä kaksi kirjailijaa ovat hankalasti verrattavissa, mutta vertauskuvasta kehkeytyi niin mehevä, etten voinut jättää käyttämättä. Gaimanin tyyli on maanläheisempi, ei niin lyyrinen, mitä Pratchettin. Hän Kertoo tarinaa erittäin hyvin ja suvujasti. Vaikka hän ei olekaan minulle entuudestaan tuttu, niin puolen kirjan kohdalla on nyt tullut jo jonkinlainen tutustuminen.
Tyylillisesti kirja on taattua proosaa. Pieniä pelon elementtejä on ripoteltu mukaan hieman yliluonnolliseen tarinaan ja edessäpäin odottava pahaenteinen maailma on onnistuttu luomaan oikeastaan parilla varsin yksinkertaisella lauseella juuri oikeassa paikassa. Bravo, Gaiman.
Tämän tyylisuunnan edustajat ovat olleet minulle pitkän aikaa kaukaisia kukkuloita, joille en ole viitsinyt lähteä kävelemään. Olen tykännyt olla ennemmin juurikin niissä maisemissa, mitä Pratchett edustaa. On virkistävää lähteä ulos välillä tuulettumaan. Vaikka pilvet olisivatkin vähän pahaenteiset. Kyllä tähän ikään mennessä on jo oppinut hakeutumaan suojaan, jos liian karu ilma tulee.
Niin, enpä ala kuitenkaan avaamaan vielä tässä vaiheessa sen enempää. Tämä oli lähinnä minun turhamaisuuteni purkaus, kun tulin törmänneeksi liian herkulliseen vertauskuvaan. Mutta luenpas nyt ja avaan sitten tuon kirjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti